Ei ole kuin muutama vaivainen kuukausi, kun tuskailtiin kun on niin kylmä. Kolmekymmentä miinusta ja metri lunta. Ei voi mennä ulos kun paleltaa ja mihinkään ei pääse kun teitä ei aurata. Sitä sanotaan talveksi. Nyt on jo toistamiseen tänä vuonna mittarissa tuo sama kolmekymmentä, tällä kertaa plussaa. Ei voi mennä ulos kun ei jaksa tehdä mitään ja ultraviolettia on liikaa, tulee syöpä. Tätä sanotaan kesäksi.

Onko meillä ihmisillä jotain vialla kun niin yksinkertainen asia kuin sääkään ei kelpaa. Jos sataa, kaikki vettyy ja jos ei sada kuivuu. Jostain syystä ei vain tajuta, että sääkin on kuin elämä itse, kun aina haahuillaan sitä mikä ei ole tässä ja nyt. Ja varsinkin juuri minulla. Aidon ilon löytäminen on vaikeaa kun vahingonilo on se aidoin ilo. Naapurilla on parempi auto, harmittaa. Kaverilla on isompi palkka, käy kateeksi. Ystävällä on kauniimpi vaimo, ottaa päästä. Pomo sai isomman sakon, ihan oikein sille.

Miksi missään ei ole koulua jossa opetellaan tulemaan toimeen sillä mitä jo on ja iloitsemaan siitä ettei ole vielä huonommin kuin on. Miksi tv:ssä pyörii kaiken maailman diilit, extreme duutsonit tai kauniit ja rohkeat, mutta missään ei opeteta oikeaa elämää. Uusperheiden lapset kipuilevat kun kenelläkään ei ole heille aikaa ja nuoret aikuiset etsivät mitä kummallisimpia viihdykkeitä kun oikea elämä ei anna tarpeeksi haastetta.

Onko maailma muuttunut liian helpoksi, vai me ihmiset vain liian uusavuttomiksi. Joku tässä mättää kun selaa erotilastoja ja seuraa nuorten ajankuluttamista. Jos maailma on muuttunut ihan toiseksi yhden sukupolven aikana, millainen se on meidän lastenlastemme aikuistuessa. Tuleeko vastaan jokin tyytyväisyyden ja ymmärryksen raja jonka yli ei enää voi mennä?