Lukuisat kolumnistit ja varmaan monet blogistitkin lienevät jo ehtineet ottaa kantaa jouluiseen stressiin ja sen ilmenemismuotoihin. Huolimatta tästä, en minäkään malta jättää siihen puuttumatta.

En väitä siitä täysin irti päässeeni itsekään vaikka kuinka olen yrittänyt, sillä muutamia ihan oikeasti muistettavia läheisiä ja ystäviä toki on, mutta sehän on pelkästään mukavaa. Sen verran annoin stressille kuitenkin periksi, että tänä vuonna jätin sellaiset täytyy-joulukortit lähettämättä. Tuntuu, että jos koko vuoden aikana ei ole muuta yhteyttä, niin yksi valmiiksi painettu joulukorttikaan ei tilannetta korjaa. Ystäviä muistetaan muutenkin ja pelkät korttituttavuudet saavat ehkä mennä.

Katselin maalikylän kauppakeskuksessa viikko ennen joulua törmäilevää ihmismassaa, joilla useimmilla oli lahjakääröt käsissään. Tein näkemästäni johtopäätöksen, että rahaa näyttäisi lamasta huolimatta olevan, mutta onko antamisen ilo kadoksissa. Ainakin jos jotain oli pääteltävissä kiireissään tungoksessa säntäilevien ihmisten ilmeistä. No, totuuden nimissä oli siellä noin joka kymmenennellä hiukan hymyn häivääkin näkyvissä. Suurimmalla osalla oli kuitenkin kireän ahdistunut katse, joka puhui omaa kieltään uuden joulun herran, markkinavoimien, luomasta uudenlaisesta joulun sanomasta.

Kaikesta huolimatta ihan kohta on joulu. Juhla joka on yksinäiselle entistä yksinäisempi, perheen äidille entistä kiireempi, lapselle jännittävämpi tuleeko uusi konsolipeli tai vaihtoehtoisesti miten humalassa isä on. Minua taitaa jännittää tänä valelääkäreiden yms. aikana eniten joulupukin aitous. Voisiko tuo suuri idolini sittenkin olla pelkkä valepukki.

Toivotan omasta puolestani Rauhallista ja Tunnelmallista Joulua sekä Menestystä Alkavalle Uudelle Vuodelle!

 

 

 

Yksi viimeaikojen isoista mediakohuista on koskenut rysän päältä kiinni jääneitä valelääkäreitä. En ihan tarkkaan ymmärrä miksi juuri lääkäreistä niin iso juttu on tullut, koska näitä valeammattilaisiahan on ihan varmasti paljon muitakin. Nyt jo on löytynyt ainakin hoitajia, lentäjiä, takseja, opettajia ja ties vaikka ketä. Varmasti tälläkin hetkellä jossain valemuurari sekoittaa laastia väärällä suhteella ja valepappi kehuu omaa taivastaan sitä toista paremmaksi. Näitä vilunkiammattilaisia on ollut iät ja ajat ja tulee varmasti olemaan niin kauan kun raha ja oma hyvinvointi ihmistä kiinnostaa. Eikä näköjään korjaa yhtään tilannetta vaikka kuinka on olemassa valviroja tai muita ns. tarkastusviranomaisia. Sitä paitsi kuka sitten valvoo onko nämä kaikki oikeita viranomaisia vai vain valesellaisia.

Voihan median revittelyjä tietenkin perustella vaikka niin, että valelääkäri voi tehdä henkeä uhkaavia hoitovirheitä vaikka olen kuullut, että oikeakin voi. Mutta entäpä jos oikeaa lääkäriä ei ole, niin kuin usein ainakin maaseudulla tapahtuu, eikö valelääkärin valereseptikin tuttuun räkätautiin ole parempi kuin ei reseptiä ollenkaan. Sitä paitsi on sekin hengelle hupaa jos väärin muurattu savupiippu kaatuu päälle tai valetaksi ryöstää ja raiskaa asiakkaan ja lisäksi jättää perille kuljettamatta. Mutta oikein hyvällä tuurilla voi ehkä käydä niinkin, että valeapteekkari tulkitsee valelääkärin oikeaa lääkäriäkin vaikeammin tulkittavan valereseptin oikein ja määrää luulotautiselle oikean lääkkeen joka parantaa väärän taudin jota ei vielä ollut löydettykään.

Vakavasti puhuen yhteiskunnassamme lienee tässäkin kohdin jotain pahasti pielessä, jos valtakuntaan ei pystytä luomaan toimivaa järjestelmää, jossa mm. ei voisi ostaa ammattia sitä opiskelematta. Tai että oikeita ammattilaisia ei saada tarpeeksi töihin vaikka työttömyys huitelee mahdottomissa luvuissa ja opiskelupaikkojakin jää täyttämättä.

Tuskinpa tämäkään tilanne kuitenkaan on korjattavissa niin kauan kuin päätöksiä tekevillä ja lakeja laativilla poliitikoillamme on vain vaalikauden pituiset suunnitelmat ja sitäkin lyhyempi muisti. Uuden vaalikauden alussahan edellisen kauden päätökset mitätöidään ja luodaan uudet komiteat suunnittelemaan loppuvaalikausi uusia lakialoitteita seuraavan vaalikauden muutettaviksi. Kohtahan meillä on vaalit, ensin valtakunnan keulakuvan ja sitten kohta kuntapäättäjien. Löytyisiköhän nyt pitempimuistista porukkaa. Epäilen.

”Oletko pahassa paikassa…” on tämän päivän tervehdys kun puhelimeen on vastattu. Olen miettinyt mikä se sellainen paha paikka on missä minä en vastaisi. Ehkä jos puukko on kahvaa myöten kyljessä tai olen juuri pudonnut veneestä, kuten enolle kävi. On kai niitä muitakin huonoja tilanteita ajatusten vaihtoon, mutta miksi ihmeessä sitten vastaisin jos ei voi puhua. En millään ymmärrä. Turha kysymys siis tuo alussa lainattu.

Tämän päivän puhelinkulttuurissa on muitakin kummallisuuksia. Odottelin päivänä muutamana kaveria kauppakeskuksen ostoskäytävällä ja seurailin ohikulkijoita. Laskeskelin huvikseni kuinka monella oli kännykkä korvalla tai hyppysissä tekstiviestin näpyttelyä varten. Hyvin epävirallisen tutkimukseni tulos oli noin joka kolmas ja ne satunnaiset puheenpätkät jotka oli pakko kuunnella, eivät täysin elintärkeiltä vaikuttaneet. Toki tekstiviestien sisällöt jäivät ymmärrettävästi kokonaan selvittämättä.
Muistelen kaiholla aikaa kun koko kylällä oli vain muutama lankapuhelin ja tekstarit kulkivat juorumummojen mukana. Asiat hoituivat ihan hyvin silloinkin.

Sitäkin olen pähkäillyt, että mihin kännykkää yleensä käytetään. Nyt ns. puhelimessa on toimintoja metallinpaljastimesta hieromasauvaan, joiden kaikkien opetteluun tarvitaan vähintään alempi korkeakoulututkinto ja hirveästi aikaa. Ne, yleensä nuoret miehet, jotka näpyttelevät kapulaansa lähes joka paikassa, yrittänevät ymmärtää uutta leluaan ilman akateemista koulutusta.
Ennen puhelimella puhuttiin joku ihan oikea asia toiselle ihmiselle. Kartat ja levysoittimet olivat erikseen.

Entäpä sitten se hirmuinen uutisten metsästys ja mainostulva kun joku julkaisee kapulan jossa on jokin uusi täysin välttämätön ominaisuus tai toiminta. Pörssikurssit laukkaa ja mediat on täynnä vertailuja ja arvosteluja pitääkö sen juuri tänään olla ipati, samsunki, eeriksonni, nokia vai mikä. Kuluttaja poloinen sekoaa vähemmälläkin.
Muistan kun joskus, ja paikoin vieläkin, jonotettiin tavallista ruokaa ja jotkut onnekkaammat pitkäripaisen avautumista. Nyt yökaudet hytistään makuupussien kanssa sateessa ja pakkasessa viimeisintä nokiaa tai iPadia. Ja toiseksi viimeistä mallia oleva, hyvin toimiva kolme kuukautta käytetty älykapula joutaa ser-romupisteeseen. Olisikohan meillä liikaa rahaa ja liian vähän älyä?

 

On pakko ihmetellä kansan kiinnostuksen kohteita, sillä jos sitä ei olisi, tuskin tietyt aiheet kovin pitkään lööpeissä ja muissa mainoksissa silmille tulisivat. Tämä johtopäätös on todellinen kun seuraa aiheiden kirjoa mistä suuri osa lehdistöstä kirjoittaa ja tietoa jakaa. Eikä paljon jälkeen jää netti, tv ja radiokaan, ainakin kaupallisten kanavien osalta. Jos kyse olisi pelkästään ns. keltaisen lehdistön sisällöstä, jotenkuten asian ymmärtäisi, mutta kilpailu lienee jo niin kovaa, että juuri mikään media ei oikein uskalla pysyä pelkästään asialinjalla.

Tuksun, Matin, Vesan ja kumppaneiden toilailut ovat kestoaiheita. BB-talon örvellykset ja tiettyjen poliitikkojen ns. vihatokaisut painivat samassa sarjassa. Jonkun pinnalla käyvän artistin rattikäry tai viimeisin naimakauppa ovat päivän uutisia. Kaapista tulleen julkkishomon tunnustus on tärkeä ja kuninkaallisen tahallinen tai tahaton vilautus menee selvästi uutispäivässä ohi jonkin maailman rauhaa tai taloutta oikeasti koettelevan kriisin. Kaiken huippu tuntuu olevan jos joku julkisuushakuinen pikku poliitikko sattuu huomaamaan, että näitä meidän pyhiä puolueita on nimitelty kuukausikaupalla halventavasti. Puhumattakaan siitä, että jokin oikeasti hyvä uutinen ylittäisi minkäänlaista uutiskynnystä tai myisi sensaatiolehden erikoisnumeroita.

Tulee todella surullinen olo kun miettii minkälaiset asiat ns. suurta yleisöä oikeasti kiinnostaa. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Toisaalta tämä tieto valaisee myös sitä tosiasiaa miksi yhteiskunnassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, monenlaista puutetta ja raastavaa yksinäisyyttä joka ei kiinnosta ketään. Ja eiköhän paljon isommatkin asiat maailmansotineen ja kansanmurhineen kumpua näistä samoista lähtökohdista. Mutta silti sopii kysyä miksi ihminen on tällainen? Eikö tätä määrätöntä uteliaisuutta, kateutta, itsekkyyttä, vahingoniloa ja piittaamattomuutta voi millään keinolla torjua?

 

Nykyisin on aloitettu keskustella kovasti kirjavan suomalaisen rangaistuskäytännön oikeutuksista, määristä ja laadusta. En tässä nyt tarkoita lasten kasvatusta, vaikka isossa kirjassa sanotaankin, että kuka vitsaa säästää se vihaa lastaan. Kun on kyse avuttomasta ja ymmärtämättömästä lapsesta, ruumiillisen kurittamisen kriminalisointi on täysin ymmärrettävä lakiuudistus. Ehkäpä sopivan oikeudenmukainen, syitä ja seurauksia selittävä kasvatus jopa aikanaan vähentää oikeaa rikollisuutta.

Mutta kun henkirikokset, raiskaukset, ryöstöt, rattijuoppous, huumehörhöily ja talousrikokset yms. ovat valitettavasti meilläkin arkipäivää, niistä määrätyt olemattomat rangaistukset sopivat erittäin huonosti monen kansalaisen oikeustajuun. Näyttää olevan maan tapa, että kovin usein koetetaan löytää lieventäviä asianhaaroja ja hyvinkin raskaan ja inhottavan rikoksen tekijää ymmärretään ihan liikaa. Olen taipuvainen uskomaan, että selkeä ja riittävä rangaistuskäytäntö ainakin jossain määrin hillitsee rikoksen tekijää.

Kaikkein raskaimmista rikoksista langetettu elinkautinenkaan ei suomessa ole koskaan oikeasti elinkautinen, vaan ”hyvin palvellut” tappaja päästetään uuden rikoksen suunnitteluun muutaman vuoden vankeuden jälkeen. Raiskauksesta langetetaan usein pelkkä ehdollinen vankeus ja uhri jätetään taistelemaan yksin pelkonsa ja häpeänsä kanssa. Syyttömiä tappanut rattijuoppo saa sakot ja ehdollista ja talousrikolliselle sanotaan, että älä nyt enää tee tämmöistä.

Jos nyt itämainen silmä silmästä käytäntökään ei aivan paras mahdollinen ole, niin näitä länsimaisia lepsuja rangaistuksia pitäisi ehdottomasti koventaa, tai ainakin ottaa käyttöön uusia toimivia tapoja ehkäistä tulevia rikoksia. Kemiallisella kastraatiolla ehkäistäisiin monta raiskausta, jalkapannalla vaarallinen rikoksen uusija olisi tavoitettavissa ja rattijuopon pakkohoito säästäisi monia ihmishenkiä. Kun käytäntöjä muutettaisiin, rikoksen tekijä tietäisi riskin ja miettisi ehkä kahdesti ennen kuin alkaa tappaa tai raiskata. Kun vielä kehitettäisiin viina, joka ei mene päähän, yhteiskuntakin säästäisi ainakin yhden valtion vuosibudjetin verran. Säästöillä vanhainkodin mummolle voitaisiin ostaa kuivia vaippoja ja palkata uusi hoitaja jolla on aikaa pysähtyä hetkeksi yksinäisen vanhuksen sängyn viereen.