Olen antanut itselleni luvan huomata miten kotimaamme lukuisat leipäjonot ovat mm. aiheuttaneet lähiasukkaille harmia aivan rikosilmoituksen tekemiseen asti. Verkkokalvoille on myös piirtynyt, muutaman kerran ihan livenä, miten nuhraantuneita ja tyhjiä maahanmuuttajien kerjuuastiana olevat kertakäyttömukit ovat. Risaisten sukkien peittämien polvilumpioiden sietokykyäkin olen miettinyt. Näistä ja monista muista hyvinvointisuomemme ilmiöistä johtuu vääjäämättä mieleen myös köyhyyden käänteinen puoli, rikkaus.

Sattuneista syistä on lähiaikoina ollut esillä mm. jääkiekkoilijoiden palkkaus ja muu elämän laatu ja tapa. Myös muutama formulakuski on availlut kotiensa ovia kateellisen kanssaveljen katseille ja jokunen pörssikeinottelijakin on päässyt lehtien palstoille jos ei muuten, niin päiväsakkojensa suuruudella. Yksi onnelliseksi itsensä kokeva kiertää maailmaa ja näkee vähän enemmän kuin usea toinen. Lottovoittaja ja diktaattorikin mielletään rikkaaksi, vaikka nämä tavat elintason nostoon lienevätkin kovasti marginaalisia.

Edelliset tiedonmuruset kaikkitietävän median syötteistä ovat laittaneet ainakin minut pohtimaan millä tavoin paremmaksi elämä muuttuisi tosi rikkaana. Olisinko onnellisempi jos omistaisin riittävän ison autotallin ja siellä kuusitoista arvoautoa rolssista jaggeen. Tai jos talossani olisi kolmekymmentäkuusi huonetta, viisi kylpyhuonetta, kolme uima-allasta ja oma keilahalli. Entäpä jos Ibizan huvilan laiturissa kelluisi kuusikymmenjalkainen jahti, minulla olisi taskussa vertun kännykkä ja tyttöystävän kyynärtaipeessa keikkuisi burberryn laukku. Niin ja tietysti pahan päivän varalle olisi talletettu muutama miljardi Sveitsiläispankin salaiselle tilille. Sekö sitä onnea olisi?

Olen ymmärtänyt, että näillä em. roopeankoillakin on vain tämä sama yksi elämä kuin minulla. Ja aivan yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin sillä kerjäläismummolla räntäsateisessa kadunkulmassa. Maksakin lienee samaa laatua juicen ja nykäsmatin kanssa ja vessassa on käytävä ihan kuin kaikki prinsessat ja muut komeljanttarit. Eikä tietääkseni valtaa, mammonaa tai edes niitä hienoja muistoja saa kukaan mukaan kun noutaja saapuu.

Tekeekö omistaminen tai valta onnelliseksi, vaikka tässä yhdessä elämässä ei ehdi määräänsä enemmän käskyttää tai kuluttaa. Vai kenties harmittaako kun sittenkin niin monta hyvää juttua jää kokematta, hienoa hyödykettä hankkimatta ja upeaa paikkaa käymättä. Vai olisiko sittenkin antoisampaa jos vaikka antaisi jotain pois ja avittaisi jotakuta jolla ei ole mitään?

Enpä tiedä, mutta saa kai sitä pohtia ihmisyyden koko kuvaa. Ja ahneuden olemusta.