Hän on poistunut keskuudestamme. Hän on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Hän nukkui pois. Monenlaisia kiertoilmaisuja keksitään niin yksinkertaiselle ja kaikkia ennemmin tai myöhemmin koskettavalle tapahtumalle kuin kuolema. Miksiköhän.

Ei ole kauan kun kuolema kuului tavalliseen arkeen. Kotona synnyttiin, elettiin, sairastettiin ja kuoltiin rakkaitten keskellä. Sukupolvelta toiselle siirtyneet kuoleman riitit olivat luonnollisia siinä kuin syntymän kuviotkin. Hautajaisissa vainaja oli oikeasti keskipiste ja kaikki kävivät jättämässä avoimen arkun äärellä jäähyväiset. Itkua ja muita tunteen ilmaisuja ei pidetty mitenkään outona. Päin vastoin pappien lisäksi oli olemassa oikeita surun ammattilaisia, itkijänaisia, joka tilattiin hautajaisiin ja ikävän annettiin muutenkin näkyä.

Tänä päivänä kuolema on ulosmitattu elämästä, ja siitä puhutaan vain tv:n murhamysteereissä. Nyt mennään kuolemaan yksinäisyyteen sairaalan teho-osastoille tai saattokotien steriiliin kuolinhuoneeseen. Ainakin miehet pidättelevät tunteen osoituksia viimeiseen asti ja suurin osa meistä ei halua nähdä vainajiaan ollenkaan. Eikä tästä väistämättömästä viikatemiehen vierailusta haluta edes puhua, ei tulevana mahdollisuutena, eikä tapahtuneena tosiasiana. Paitsi tietysti silloin kun aletaan väitellä eutanasian oikeutuksesta tai saattohoidon tarpeellisuudesta ja laadusta.

Mysteeri on sekin, että kun sitten aikanaan älyämme kuolla, meistä tulee heti hyviä ja rakkaita. Ei ole mitään merkitystä millaisia paskiaisia olemme eläessämme olleet, mutta vainajasta ei saa pahaa puhua. En millään tajua miten on mahdollista, että eläessämme saamme kuulla olevamme mitä hankalin elämänkumppani ja törkimys monella sektorilla. Mutta kuoltuamme muutumme rakkaimmaksi ja mahdollisimman fiksuksi ja filmaattiseksi. Tällä logiikallahan elävänäkin kierrätykseen laitettu puoliso muuttuisi hyväksi, mutta olen ymmärtänyt niin käyvän todella harvoin. Hyvä esimerkki hyväksi muuttuneesta kuolleesta on ex-viikinki ja kansanedustaja Tony Halme. Kun joku käytti hänestä hiukan vähemmän mairittelevia adjektiiveja, niille nyökyteltiin hyväksyvästi miehen eläessä. Mutta nyt nousi hirmuinen äläkkä julkisen sanan neuvoston kantelukierteineen kun samoja kommentteja sanottiin kuolleesta kuuluisuudesta.

Mietityttää mitä me kuolemassa oikein pelkäämme? Miksi siitä on niin vaikea puhua sen oikealla nimellä? Ja voisimmekohan millään keinolla muuttua hyviksi jo ennen sitä vihonviimeistä hengenvetoa?