Kauan sitten olin vierailulla ihan oikean hullujen huoneen suljetulla osastolla, nykykielellä mielisairaalassa. Päiväsalin seinälle oli ripusteltu ilmeisesti taideterapiassa väännettyjä töitä. Muutamat olivat täsmälleen yhtä sekoja kuin italialaisen mestarin Pablo Picasson tai Espanjalaisen Salvador Dalin työt. Joissakin kuvissa sairaus näkyi muulla tavoin, mutta jotkut olivat ihan oikeasti kauniita kuvia esittäen jotain järkevää. Tuskinpa kuitenkaan kukaan noista mielen maalareista on myöhemminkään yltänyt mainittujen kuuluisuuksien tasolle.

Täällä lukkojen ulkopuolellakin nimeä ja tietysti rahaakin on yritetty ja yritetään yhä saada monenlaisilla taideteoksilla ja installaatioilla. Parhaasta päästä lienee railakkaan kahdeksankymmenluvun jumalan teatteriksi itseään tituleerannut porukka, joka antoi yleisölle todella unohtumattoman taide-elämyksen ryvettämällä heidät ja Oulun kaupunginteatterin penkit ja seinät ihmisulosteilla. Eikä siitäkään monta vuotta ole kun Kiasman kohunäyttelyssä pyöri lasiluukullisessa pesukoneessa aitoa spermaa ja verta. Flyygelin kannella rakastelu taas laajasti katsoen saattaa ollakin taidetta.

Minulla on pöydällä rantaliejukosta puhdistettu pikkuinen moniväärä puunjuurakko. Voisikohan esimerkiksi se olla enemmän taidetta kuin mm. äskettäin televisiossa suurella kohulla esitelty ja palkintoja voittanut teos, jossa pyykkinarulle oli aseteltu tosi likaiset loppuun kävellyt tennarit sekä pyykistä unohtuneet repaleiset aluskalsarit. Monenlaista muutakin hylkytavaran romukasaa, kankaalle sutattua viivojen sekamelskaa ja suohon upotettua variksenpelätintä on tarjottu kansalle taiteena.

Ehkäpä kaikki tuo onkin taidetta ja minä olen vain kateellinen raukka kun en omia kuralätäköitäni ole kertaakaan kuuluisaksi saanut, enpä kyllä ole tarjonnutkaan. Noiden abstraktioiden lisäksi on maailmassa toki paljon ihan oikeaakin taidetta. Siksipä minulla lieneekin oikeus ihmetellä mikä on oikeasti taidetta ja missä kulkee se veteen piirretty pelkän hulluuden ja taiteen tekemisen raja?