Politiikka määritellään yhteisten asioiden hoitamiseksi ja meille on uskoteltu, että puolueen jäsenet hoitavat näitä yhteisiä asioita. Mutta sehän on pääosin täyttä puppua, sillä poliitikkoja kiinnostaa ensisijaisesti omat asiat. Toki joskus oma lehmä on naamioitu jonkin yleisen teeman taakse, mutta perimmäinen tarkoitus on ”ettei vain tule tehtyä poliittista itsemurhaa”. Näin eräs tunnettu poliitikko pienessä piirissä tunnusti kun kysyttiin miksi hän ei tee sellaista esitystä jota kansa oikeasti kaipaa. Valta siis kiinnostaa ja on mediaseksikästä, mitä muuten se lienee, mutta kuka ottaisi hoitaakseen ne yhteiset asiat.

Ei ainakaan poliittiset puolueet, jotka pitäisi heti lakkauttaa. Tai ainakin niiden julkinen tukeminen lopettaa, jotta suomessakin päivänselvän korruption setvimiseltä jäisi aikaa vähemmän selvien oikeiden asioiden hoitoon. Moni asia saattaisi ratketakin, jos väärän puolueen jäseniä ei olisi olemassa eikä heitä vastaan tarvitsisi suunnitella strategioita.

No, tietysti joitain pikku stalineita ja chavezeita yksipuoluejärjestelmään löytyisi, mutta se on jo ihan toinen ongelma.

Voihan toki oman hyvän rinnalla joskus saada aikaiseksi jotain yhteistäkin hyvää, kuten aikanaan Urkki. Kekkonenhan sai pidettyä maamme itsenäisenä juonimalla ison veljen tyytyväiseksi, pyörittäen siinä sivussa oman kabinettinsa päivä- ja yökerhoja.

Nykypoliitikot eivät vain enää pysty vaientamaan tämän päivän mediapeikkoa, joka on muuttunut niin ärhäkäksi ja tuloshakuiseksi, ettei älyä olla hiljaa edes lillukanvarsista. Voi kun joku osaisi vielä kirjoittaa toimivia myllykirjeitä?

Paikalliset pikkupoliitikot taas näyttävät keskittyvän pelkästään keskinäiseen väärän puolueen ja väärän naaman nokitteluun ja loputtomaan valitusrumbaan. Lapset, työttömät ja vanhukset unohtuvat kun rajallinen energia, viisauttahan kukaan ei edes odota, menee todisteluun, että minä olen oikeammassa kuin sinä. Ja että sinun puolueesi on enemmän hakoteillä kuin minun puolueeni.

Eikä neljässä vuodessa ehdi millään selvitä kuka on oikeammassa, sillä poliittinen muisti ja suunnitelmathan eivät koskaan ulotu yhtä vaalikautta pitemmälle. Sinänsä kummallista, koska nämä kaikkein kovimmat valittajat eivät kuitenkaan älyä lähteä politiikasta kuin jalat edellä, jos sittenkään.

Paikallinen media taas lienee kauempaa viisas, sillä se välttää viimeiseen asti suoria kannanottoja. Liian pienet piirithän voivat olla tosi vaarallisia, koska toimittajien nimet ja tavat ovat kaikille tuttuja. Tämä tietenkin varmistaa, että kotikunnissa mikään ei tule muuttumaan.

Valtakunnan tasolla oleva kasvoton sopulitoimittajalauma taas uskaltaa tarttua tärkeisiin asioihin. Jollaisiksi nykyisin yhä useammin nostetaan oikeita töitä koskaan tekemättömien ministerireppanoiden tekstiviestit, tuppeen sahatut lautakasat ja vesisängyn loiskeet. Mutta hoituuko näinkään valtakunnan oikeasti tärkeät asiat?

Politiikan seuraaminen laittaa tavallisen kansan miettimään, missä luuraavat ne oikeasti fiksut ja yhteisistä asioista kiinnostuneet poliitikot ja ihan aikuisten oikeasti tärkeistä asioista kirjoittavat toimittajat? Ja mihin ihmeeseen puolueita, puoluetukia ja niiden piilotteluja tarvitaan?