Lukuisat kolumnistit ja varmaan monet blogistitkin lienevät jo ehtineet ottaa kantaa jouluiseen stressiin ja sen ilmenemismuotoihin. Huolimatta tästä, en minäkään malta jättää siihen puuttumatta.

En väitä siitä täysin irti päässeeni itsekään vaikka kuinka olen yrittänyt, sillä muutamia ihan oikeasti muistettavia läheisiä ja ystäviä toki on, mutta sehän on pelkästään mukavaa. Sen verran annoin stressille kuitenkin periksi, että tänä vuonna jätin sellaiset täytyy-joulukortit lähettämättä. Tuntuu, että jos koko vuoden aikana ei ole muuta yhteyttä, niin yksi valmiiksi painettu joulukorttikaan ei tilannetta korjaa. Ystäviä muistetaan muutenkin ja pelkät korttituttavuudet saavat ehkä mennä.

Katselin maalikylän kauppakeskuksessa viikko ennen joulua törmäilevää ihmismassaa, joilla useimmilla oli lahjakääröt käsissään. Tein näkemästäni johtopäätöksen, että rahaa näyttäisi lamasta huolimatta olevan, mutta onko antamisen ilo kadoksissa. Ainakin jos jotain oli pääteltävissä kiireissään tungoksessa säntäilevien ihmisten ilmeistä. No, totuuden nimissä oli siellä noin joka kymmenennellä hiukan hymyn häivääkin näkyvissä. Suurimmalla osalla oli kuitenkin kireän ahdistunut katse, joka puhui omaa kieltään uuden joulun herran, markkinavoimien, luomasta uudenlaisesta joulun sanomasta.

Kaikesta huolimatta ihan kohta on joulu. Juhla joka on yksinäiselle entistä yksinäisempi, perheen äidille entistä kiireempi, lapselle jännittävämpi tuleeko uusi konsolipeli tai vaihtoehtoisesti miten humalassa isä on. Minua taitaa jännittää tänä valelääkäreiden yms. aikana eniten joulupukin aitous. Voisiko tuo suuri idolini sittenkin olla pelkkä valepukki.

Toivotan omasta puolestani Rauhallista ja Tunnelmallista Joulua sekä Menestystä Alkavalle Uudelle Vuodelle!

Yksi viimeaikojen isoista mediakohuista on koskenut rysän päältä kiinni jääneitä valelääkäreitä. En ihan tarkkaan ymmärrä miksi juuri lääkäreistä niin iso juttu on tullut, koska näitä valeammattilaisiahan on ihan varmasti paljon muitakin. Nyt jo on löytynyt ainakin hoitajia, lentäjiä, takseja, opettajia ja ties vaikka ketä. Varmasti tälläkin hetkellä jossain valemuurari sekoittaa laastia väärällä suhteella ja valepappi kehuu omaa taivastaan sitä toista paremmaksi. Näitä vilunkiammattilaisia on ollut iät ja ajat ja tulee varmasti olemaan niin kauan kun raha ja oma hyvinvointi ihmistä kiinnostaa. Eikä näköjään korjaa yhtään tilannetta vaikka kuinka on olemassa valviroja tai muita ns. tarkastusviranomaisia. Sitä paitsi kuka sitten valvoo onko nämä kaikki oikeita viranomaisia vai vain valesellaisia.

Voihan median revittelyjä tietenkin perustella vaikka niin, että valelääkäri voi tehdä henkeä uhkaavia hoitovirheitä vaikka olen kuullut, että oikeakin voi. Mutta entäpä jos oikeaa lääkäriä ei ole, niin kuin usein ainakin maaseudulla tapahtuu, eikö valelääkärin valereseptikin tuttuun räkätautiin ole parempi kuin ei reseptiä ollenkaan. Sitä paitsi on sekin hengelle hupaa jos väärin muurattu savupiippu kaatuu päälle tai valetaksi ryöstää ja raiskaa asiakkaan ja lisäksi jättää perille kuljettamatta. Mutta oikein hyvällä tuurilla voi ehkä käydä niinkin, että valeapteekkari tulkitsee valelääkärin oikeaa lääkäriäkin vaikeammin tulkittavan valereseptin oikein ja määrää luulotautiselle oikean lääkkeen joka parantaa väärän taudin jota ei vielä ollut löydettykään.

Vakavasti puhuen yhteiskunnassamme lienee tässäkin kohdin jotain pahasti pielessä, jos valtakuntaan ei pystytä luomaan toimivaa järjestelmää, jossa mm. ei voisi ostaa ammattia sitä opiskelematta. Tai että oikeita ammattilaisia ei saada tarpeeksi töihin vaikka työttömyys huitelee mahdottomissa luvuissa ja opiskelupaikkojakin jää täyttämättä.

Tuskinpa tämäkään tilanne kuitenkaan on korjattavissa niin kauan kuin päätöksiä tekevillä ja lakeja laativilla poliitikoillamme on vain vaalikauden pituiset suunnitelmat ja sitäkin lyhyempi muisti. Uuden vaalikauden alussahan edellisen kauden päätökset mitätöidään ja luodaan uudet komiteat suunnittelemaan loppuvaalikausi uusia lakialoitteita seuraavan vaalikauden muutettaviksi. Kohtahan meillä on vaalit, ensin valtakunnan keulakuvan ja sitten kohta kuntapäättäjien. Löytyisiköhän nyt pitempimuistista porukkaa. Epäilen.

”Oletko pahassa paikassa…” on tämän päivän tervehdys kun puhelimeen on vastattu. Olen miettinyt mikä se sellainen paha paikka on missä minä en vastaisi. Ehkä jos puukko on kahvaa myöten kyljessä tai olen juuri pudonnut veneestä, kuten enolle kävi. On kai niitä muitakin huonoja tilanteita ajatusten vaihtoon, mutta miksi ihmeessä sitten vastaisin jos ei voi puhua. En millään ymmärrä. Turha kysymys siis tuo alussa lainattu.

Tämän päivän puhelinkulttuurissa on muitakin kummallisuuksia. Odottelin päivänä muutamana kaveria kauppakeskuksen ostoskäytävällä ja seurailin ohikulkijoita. Laskeskelin huvikseni kuinka monella oli kännykkä korvalla tai hyppysissä tekstiviestin näpyttelyä varten. Hyvin epävirallisen tutkimukseni tulos oli noin joka kolmas ja ne satunnaiset puheenpätkät jotka oli pakko kuunnella, eivät täysin elintärkeiltä vaikuttaneet. Toki tekstiviestien sisällöt jäivät ymmärrettävästi kokonaan selvittämättä.
Muistelen kaiholla aikaa kun koko kylällä oli vain muutama lankapuhelin ja tekstarit kulkivat juorumummojen mukana. Asiat hoituivat ihan hyvin silloinkin.

Sitäkin olen pähkäillyt, että mihin kännykkää yleensä käytetään. Nyt ns. puhelimessa on toimintoja metallinpaljastimesta hieromasauvaan, joiden kaikkien opetteluun tarvitaan vähintään alempi korkeakoulututkinto ja hirveästi aikaa. Ne, yleensä nuoret miehet, jotka näpyttelevät kapulaansa lähes joka paikassa, yrittänevät ymmärtää uutta leluaan ilman akateemista koulutusta.
Ennen puhelimella puhuttiin joku ihan oikea asia toiselle ihmiselle. Kartat ja levysoittimet olivat erikseen.

Entäpä sitten se hirmuinen uutisten metsästys ja mainostulva kun joku julkaisee kapulan jossa on jokin uusi täysin välttämätön ominaisuus tai toiminta. Pörssikurssit laukkaa ja mediat on täynnä vertailuja ja arvosteluja pitääkö sen juuri tänään olla ipati, samsunki, eeriksonni, nokia vai mikä. Kuluttaja poloinen sekoaa vähemmälläkin.
Muistan kun joskus, ja paikoin vieläkin, jonotettiin tavallista ruokaa ja jotkut onnekkaammat pitkäripaisen avautumista. Nyt yökaudet hytistään makuupussien kanssa sateessa ja pakkasessa viimeisintä nokiaa tai iPadia. Ja toiseksi viimeistä mallia oleva, hyvin toimiva kolme kuukautta käytetty älykapula joutaa ser-romupisteeseen. Olisikohan meillä liikaa rahaa ja liian vähän älyä?

On pakko ihmetellä kansan kiinnostuksen kohteita, sillä jos sitä ei olisi, tuskin tietyt aiheet kovin pitkään lööpeissä ja muissa mainoksissa silmille tulisivat. Tämä johtopäätös on todellinen kun seuraa aiheiden kirjoa mistä suuri osa lehdistöstä kirjoittaa ja tietoa jakaa. Eikä paljon jälkeen jää netti, tv ja radiokaan, ainakin kaupallisten kanavien osalta. Jos kyse olisi pelkästään ns. keltaisen lehdistön sisällöstä, jotenkuten asian ymmärtäisi, mutta kilpailu lienee jo niin kovaa, että juuri mikään media ei oikein uskalla pysyä pelkästään asialinjalla.

Tuksun, Matin, Vesan ja kumppaneiden toilailut ovat kestoaiheita. BB-talon örvellykset ja tiettyjen poliitikkojen ns. vihatokaisut painivat samassa sarjassa. Jonkun pinnalla käyvän artistin rattikäry tai viimeisin naimakauppa ovat päivän uutisia. Kaapista tulleen julkkishomon tunnustus on tärkeä ja kuninkaallisen tahallinen tai tahaton vilautus menee selvästi uutispäivässä ohi jonkin maailman rauhaa tai taloutta oikeasti koettelevan kriisin. Kaiken huippu tuntuu olevan jos joku julkisuushakuinen pikku poliitikko sattuu huomaamaan, että näitä meidän pyhiä puolueita on nimitelty kuukausikaupalla halventavasti. Puhumattakaan siitä, että jokin oikeasti hyvä uutinen ylittäisi minkäänlaista uutiskynnystä tai myisi sensaatiolehden erikoisnumeroita.

Tulee todella surullinen olo kun miettii minkälaiset asiat ns. suurta yleisöä oikeasti kiinnostaa. Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa?

Toisaalta tämä tieto valaisee myös sitä tosiasiaa miksi yhteiskunnassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, monenlaista puutetta ja raastavaa yksinäisyyttä joka ei kiinnosta ketään. Ja eiköhän paljon isommatkin asiat maailmansotineen ja kansanmurhineen kumpua näistä samoista lähtökohdista. Mutta silti sopii kysyä miksi ihminen on tällainen? Eikö tätä määrätöntä uteliaisuutta, kateutta, itsekkyyttä, vahingoniloa ja piittaamattomuutta voi millään keinolla torjua?

Nykyisin on aloitettu keskustella kovasti kirjavan suomalaisen rangaistuskäytännön oikeutuksista, määristä ja laadusta. En tässä nyt tarkoita lasten kasvatusta, vaikka isossa kirjassa sanotaankin, että kuka vitsaa säästää se vihaa lastaan. Kun on kyse avuttomasta ja ymmärtämättömästä lapsesta, ruumiillisen kurittamisen kriminalisointi on täysin ymmärrettävä lakiuudistus. Ehkäpä sopivan oikeudenmukainen, syitä ja seurauksia selittävä kasvatus jopa aikanaan vähentää oikeaa rikollisuutta.

Mutta kun henkirikokset, raiskaukset, ryöstöt, rattijuoppous, huumehörhöily ja talousrikokset yms. ovat valitettavasti meilläkin arkipäivää, niistä määrätyt olemattomat rangaistukset sopivat erittäin huonosti monen kansalaisen oikeustajuun. Näyttää olevan maan tapa, että kovin usein koetetaan löytää lieventäviä asianhaaroja ja hyvinkin raskaan ja inhottavan rikoksen tekijää ymmärretään ihan liikaa. Olen taipuvainen uskomaan, että selkeä ja riittävä rangaistuskäytäntö ainakin jossain määrin hillitsee rikoksen tekijää.

Kaikkein raskaimmista rikoksista langetettu elinkautinenkaan ei suomessa ole koskaan oikeasti elinkautinen, vaan ”hyvin palvellut” tappaja päästetään uuden rikoksen suunnitteluun muutaman vuoden vankeuden jälkeen. Raiskauksesta langetetaan usein pelkkä ehdollinen vankeus ja uhri jätetään taistelemaan yksin pelkonsa ja häpeänsä kanssa. Syyttömiä tappanut rattijuoppo saa sakot ja ehdollista ja talousrikolliselle sanotaan, että älä nyt enää tee tämmöistä.

Jos nyt itämainen silmä silmästä käytäntökään ei aivan paras mahdollinen ole, niin näitä länsimaisia lepsuja rangaistuksia pitäisi ehdottomasti koventaa, tai ainakin ottaa käyttöön uusia toimivia tapoja ehkäistä tulevia rikoksia. Kemiallisella kastraatiolla ehkäistäisiin monta raiskausta, jalkapannalla vaarallinen rikoksen uusija olisi tavoitettavissa ja rattijuopon pakkohoito säästäisi monia ihmishenkiä. Kun käytäntöjä muutettaisiin, rikoksen tekijä tietäisi riskin ja miettisi ehkä kahdesti ennen kuin alkaa tappaa tai raiskata. Kun vielä kehitettäisiin viina, joka ei mene päähän, yhteiskuntakin säästäisi ainakin yhden valtion vuosibudjetin verran. Säästöillä vanhainkodin mummolle voitaisiin ostaa kuivia vaippoja ja palkata uusi hoitaja jolla on aikaa pysähtyä hetkeksi yksinäisen vanhuksen sängyn viereen.

Norjan hirvittävät tapahtumat ovat kirvoittaneet taas mm. mediassa käydyn keskustelun ihmisen pahuudesta aivan uuteen ulottuvuuteen. Aikaisemminkin samat otsikot ovat olleet hetken esillä kun jotain ihmisen aiheuttamaa mielettömyyttä on tapahtunut. Samoissa yhteyksissä on myös keskusteltu ns. vihapuheiden mielekkyydestä ja vaikutuksista joukostamme aina löytyviin häiriintyneisiin ja heikkoihin yksilöihin. Myös poliitikot heittelevät näissä tilanteissa toisiaan kitkerillä syytöksillä vääränlaisista mielipiteistä, esityksistä ja päätöksistä.

Uskonnot selittävät, että meissä kaikissa tietyllä tavalla koko ajan taistelee hyvä ja paha. Joku pystyy vain toista paremmin kanavoimaan tekonsa ja sanansa sinne paremmalle puolelle. Mutta onko sittenkään niin, että hirmutekojen tekijä on keskimäärin muita pahempi, vai ainoastaan heikompi kestämään pelkojensa painetta. Mielestäni pahoiksi koetut teot ja rumiksi mielletyt puheet ovat vain keskimääräistä heikomman yksilön tapa yrittää poistaa usein täysin perusteettomia fobioitaan.

Meillä monellahan on tiettyjä pelkoja, joihin reagoimme joskus hyvinkin epäloogisesti. Tapamme hämähäkkejä vain siksi, että ne ovat inhottavia, vaikka ainakaan täällä meillä ei ole lajeja joista olisi mitään haittaa, päinvastoin hyötyä tuhohyönteisten hävittäjinä. Pelkäämme karhua, vaikka tuskin koskaan tulemme sitä kohtaamaan ja jos kohtaamme se juoksee ihmistä karkuun. Murskaamme käärmeen vaikka sekin on pääasiassa hyötyeläin syödessään jyrsijöitä ja samassa käärmekammossa tulemme tappaneeksi täysin harmittoman rantakäärmeenkin. Vaikka kohdatessamme tuhoamme jonkin ”inhottavan” olennon, tuleeko kenellekään mieleen, että niiden määrä ja otuksen pelko tuskin sillä tavoin yhtään vähenee.

Onko siis juurikaan eroa edelliseen jos diktaattori turvautuu kansanmurhaan pelätessään valtansa puolesta. Tai jos pelkäämme tummaihoisia, hehän vievät työmme ja puolisomme, pelko on luonnollista. Islaminuskoiset rukoilevat väärällä tavalla ja heidän jumalansa on erinäköinen kuin meidän, se on pelottavaa. Nykyvenäläisten vanhemmat tottelivat suuruudenhulluja pomojaan ja veivät meiltä maata ja nuoria miehiä, siis heidän lapsensa ovat pelottavia. Homot rakastavat väärällä tavalla ja se pelottaa voiko tapa tarttua meihin itseemme. Naispappi on selvästi parempi puhuja ja empaattisempi sielunhoitaja kuin mies, totta kai häntä on pelättävä ettei vie luomakunnan kruunun leipää. Moni on mestari keksimään muitakin syitä vihaan, mutta useimmiten lienee silti kyse jonkinlaisesta pelosta.

Jäähän pahuuden selityksiksi vielä ahneus, itsekkyys, kosto ja selvä hulluus, joita viimemainittua lukuunottamatta on inhimillisessä mielessä vaikea selittää. On surullista, että nyt melkeinpä muoti-ilmiöiksi nousseet sarjamurhat ja silmittömät joukkoteloitukset kuulunevat tähän kategoriaan.

Mutta olisiko sittenkin tehtävä jotain myös meidän heikkojen ihmisten peloille ja vasta sitten mietittävä jäljelle jääneen pahuuden olemusta ja vähentämistä. Olisiko järkevää alkaa opettaa, että vihaaminen ja kostokin on täysin hyödytöntä, hyvin stressaavaa ja tosi paljon energiaa kuluttavaa.

Ei ole kuin muutama vaivainen kuukausi, kun tuskailtiin kun on niin kylmä. Kolmekymmentä miinusta ja metri lunta. Ei voi mennä ulos kun paleltaa ja mihinkään ei pääse kun teitä ei aurata. Sitä sanotaan talveksi. Nyt on jo toistamiseen tänä vuonna mittarissa tuo sama kolmekymmentä, tällä kertaa plussaa. Ei voi mennä ulos kun ei jaksa tehdä mitään ja ultraviolettia on liikaa, tulee syöpä. Tätä sanotaan kesäksi.

Onko meillä ihmisillä jotain vialla kun niin yksinkertainen asia kuin sääkään ei kelpaa. Jos sataa, kaikki vettyy ja jos ei sada kuivuu. Jostain syystä ei vain tajuta, että sääkin on kuin elämä itse, kun aina haahuillaan sitä mikä ei ole tässä ja nyt. Ja varsinkin juuri minulla. Aidon ilon löytäminen on vaikeaa kun vahingonilo on se aidoin ilo. Naapurilla on parempi auto, harmittaa. Kaverilla on isompi palkka, käy kateeksi. Ystävällä on kauniimpi vaimo, ottaa päästä. Pomo sai isomman sakon, ihan oikein sille.

Miksi missään ei ole koulua jossa opetellaan tulemaan toimeen sillä mitä jo on ja iloitsemaan siitä ettei ole vielä huonommin kuin on. Miksi tv:ssä pyörii kaiken maailman diilit, extreme duutsonit tai kauniit ja rohkeat, mutta missään ei opeteta oikeaa elämää. Uusperheiden lapset kipuilevat kun kenelläkään ei ole heille aikaa ja nuoret aikuiset etsivät mitä kummallisimpia viihdykkeitä kun oikea elämä ei anna tarpeeksi haastetta.

Onko maailma muuttunut liian helpoksi, vai me ihmiset vain liian uusavuttomiksi. Joku tässä mättää kun selaa erotilastoja ja seuraa nuorten ajankuluttamista. Jos maailma on muuttunut ihan toiseksi yhden sukupolven aikana, millainen se on meidän lastenlastemme aikuistuessa. Tuleeko vastaan jokin tyytyväisyyden ja ymmärryksen raja jonka yli ei enää voi mennä?

Olen antanut itselleni luvan huomata miten kotimaamme lukuisat leipäjonot ovat mm. aiheuttaneet lähiasukkaille harmia aivan rikosilmoituksen tekemiseen asti. Verkkokalvoille on myös piirtynyt, muutaman kerran ihan livenä, miten nuhraantuneita ja tyhjiä maahanmuuttajien kerjuuastiana olevat kertakäyttömukit ovat. Risaisten sukkien peittämien polvilumpioiden sietokykyäkin olen miettinyt. Näistä ja monista muista hyvinvointisuomemme ilmiöistä johtuu vääjäämättä mieleen myös köyhyyden käänteinen puoli, rikkaus.

Sattuneista syistä on lähiaikoina ollut esillä mm. jääkiekkoilijoiden palkkaus ja muu elämän laatu ja tapa. Myös muutama formulakuski on availlut kotiensa ovia kateellisen kanssaveljen katseille ja jokunen pörssikeinottelijakin on päässyt lehtien palstoille jos ei muuten, niin päiväsakkojensa suuruudella. Yksi onnelliseksi itsensä kokeva kiertää maailmaa ja näkee vähän enemmän kuin usea toinen. Lottovoittaja ja diktaattorikin mielletään rikkaaksi, vaikka nämä tavat elintason nostoon lienevätkin kovasti marginaalisia.

Edelliset tiedonmuruset kaikkitietävän median syötteistä ovat laittaneet ainakin minut pohtimaan millä tavoin paremmaksi elämä muuttuisi tosi rikkaana. Olisinko onnellisempi jos omistaisin riittävän ison autotallin ja siellä kuusitoista arvoautoa rolssista jaggeen. Tai jos talossani olisi kolmekymmentäkuusi huonetta, viisi kylpyhuonetta, kolme uima-allasta ja oma keilahalli. Entäpä jos Ibizan huvilan laiturissa kelluisi kuusikymmenjalkainen jahti, minulla olisi taskussa vertun kännykkä ja tyttöystävän kyynärtaipeessa keikkuisi burberryn laukku. Niin ja tietysti pahan päivän varalle olisi talletettu muutama miljardi Sveitsiläispankin salaiselle tilille. Sekö sitä onnea olisi?

Olen ymmärtänyt, että näillä em. roopeankoillakin on vain tämä sama yksi elämä kuin minulla. Ja aivan yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin sillä kerjäläismummolla räntäsateisessa kadunkulmassa. Maksakin lienee samaa laatua juicen ja nykäsmatin kanssa ja vessassa on käytävä ihan kuin kaikki prinsessat ja muut komeljanttarit. Eikä tietääkseni valtaa, mammonaa tai edes niitä hienoja muistoja saa kukaan mukaan kun noutaja saapuu.

Tekeekö omistaminen tai valta onnelliseksi, vaikka tässä yhdessä elämässä ei ehdi määräänsä enemmän käskyttää tai kuluttaa. Vai kenties harmittaako kun sittenkin niin monta hyvää juttua jää kokematta, hienoa hyödykettä hankkimatta ja upeaa paikkaa käymättä. Vai olisiko sittenkin antoisampaa jos vaikka antaisi jotain pois ja avittaisi jotakuta jolla ei ole mitään?

Enpä tiedä, mutta saa kai sitä pohtia ihmisyyden koko kuvaa. Ja ahneuden olemusta.

Anorektiset nuoret tytöt kävelevät kummallisen näköisesti edes takaisin huomattavan äveriään oloisen yleisön keskelle rakennetulla sillalla joka ei johda minnekään. Vaikeasti kiemurteleva kävelytyyli panee miettimään onko noilla kaikilla tytöillä lonkkavika vai eikö lähettyvillä vain ole minkäänlaista vessaa.

Kyseessä ei ole orjamarkkinat, vaan vuotuinen muotikatselmus, jossa lukuisat kovapalkkaiset vaatesuunnittelijat ja muotitalot esittelevät tämän kevään trendien mukaisia retonkivärejä ja entistä kummallisempia rypytyksiä. Ja onnettomat tyttölapset, toki muutama nuorukainenkin joskus mukana, koettavat pitää kauhtanan harteillaan ja muistaa miten se jalka toisen edelle pitikään muljauttaa. Toki siellä ei mistään pakosta kiemurrella, sillä tuo ekshibitionismin muoto on monen tytön haaveammatti. Ammatin tärkeydestä ja tarpeellisuudesta voi tosin olla monta mieltä.

Olen joskus joutunut jopa osallistumaan, mutta onneksi useimmiten vain katsellut televisiosta joitain tilaisuuksia, linnan juhlat kärjessä, jossa naiset katselevat epäluuloisesti kanssasisariaan. Olen antanut kertoa itselleni, että tuossa kyräilyssä on kyse siitä, ettei vain jollakin toisella satu olemaan samanlainen vaatekappale verhonaan. On nimittäin maailman lopun kaltainen katastrofi jos silmään sattuu samalla tavoin oivallettu kolttu kuin se itselle tonnilla hankittu unelma, jota tosin voi käyttää vain tämän ainoan kerran. Onneksi meillä miehillä on helpompaa, sillä se iänikuinen tumma puku, joskus jopa frakki, voi ihan hyvin olla se edellisvuotinen jos vain tämä uudempi vatsa mahtuu vielä sen sisälle.

No, arvoisan naisväen suurempikin vaatekaappi näin täyttyy juhlien määrän mukaisesti vaihtelevalla nopeudella. Sitä vain olen miettinyt, eikö se sittenkin hiukan kirpaise kun se muutaman vuoden muistojen vuoksi säilytetty hamonen aikanaan kuitenkin sullotaan jätesäkkiin, tai jossain ekoilupuuskassa kiikutetaan kirpputorille. Sieltä joku vähempiosainen mummeli sen sitten muutamalla eurolla ostaa ja vie naapurin ompelijalle muokattavaksi omiin mutkiin sopivaksi. Hyvä kun kierrätetään, sillä nyt hänelläkin on jotain päälle pantavaa kun tuli se kutsu naapurin tytön ylioppilasjuhliinkin.

Aiheessa pysyäkseni tässä ihan äskettäin on ulkomailla kuulemma ollut jotkut häät. Etukäteen on vuositolkulla eri mediat hehkuttaneet millainenhan kolttu kenenkin silmäätekevän kutsuvieraan rouvalla on päällään. Ja se hirmuinen salaisuus on kutkuttanut miljoonien naisten mieliä, että minkähänlaisen hääpuvun sille morsmaikolle se maailman kuulu muotitalo onkaan muutamalla kymppitonnilla pystynyt loihtimaan.

Joo, katselin televisiota minäkin hetken. Ihmisiä oli katujen varsilla muotia töllistelemässä joitain kymmeniä ja vierailla oli päällään erilaisia pukuja, useimmin tietysti juuri tämän kevään trendiväreissä. Hattujakin oli. Erilaisia häkkyröitä ja erilailla hiuspohjiin liimattuina. Niin ja hääpukukin oli valkoinen, jossa taisi olla joku sifonki hartioilla. Kaunista oli, ja muodikasta.

Klara Vappen!

Kaikki mediat rummuttaa koko ajan talouskasvun tarpeellisuutta. Toimittaja selvittää kuinka paljon kulutus on kasvanut menneenä kvartaalina, puolivuotiskautena, koko vuonna. Ja kuinka paljon sen tulee kasvaa tulevana vuonna ja vuosikymmenenä. Vaalikiimassa vaahtoavat poliitikot, lukemattomat neuvottelukunnat ja komiteat suunnittelevat ja lupaavat miten ja millä tavoin yhä parempaa tulosta tehdään.

Minun järkeeni ei millään mahdu kuinka on mahdollista, että talous voisi kasvaa ikuisesti. Kaiken maailman roinaa ja muuta enemmän tai vähemmän tarpeellista hyödykettä ei millään voi mahtua maailmaan määrättömästi. Ei vaikka kuinka meidän kulutushysteriaa lietsottaisiin ja luotaisiin ihmispoloisille tarpeita tyhjästä.

Mutta onhan Kiina ja Intia ja Afrikka ja latinalainen amerikka, vaahtoavat kulutusgurut. Onhan ne, mutta onko näillä ihmisillä varaa joka vuosi uuteen älykännykkään tai taas uusilla ja ehdottoman "välttämättömillä" ominaisuuksilla lanseerattuun tietokoneeseen. Ja vaikka varojakin olisi, kyllä se Kiinakin joskus rojulla täyttyy.

Tietenkin tavaran valmistajatahot tekevät kaikkensa tarpeiden lisäämiseksi ja uusien välttämättömyyksien aikaansaamiseksi. Tästä hulluudesta mainio ja samalla masentava esimerkki on mm. viimeisimpien elektronisten laitteiden sisuksiin tietoisesti ohjelmoitu vikaantumiskoodi. Lamppu ei saa palaa tiettyä tuntimäärää kauemmin, eikä tulostin saa tulostaa kuin tietyn määrän arkkeja. Jos jostakin hyödykkeestä tulee liian hyvä ja kestävä, sitä ei lasketa markkinoille, sillä eihän muuten uutta enää osteta. Eikä talous kasva.

Mutta mihin asti tässä kulutushulluudessa päästään. Mikä tulee olemaan tilanne kun kaikki paikat on jo rojua täynnä, kun kaikki luonnonvarat on kulutettu loppuun ja kaikki ihmiset on saatu höynäytettyä tarvitsemaan mitä ei tarvitse. Ja mitä ilman oltaisiin todennäköisesti onnellisempia. Olisikohan jossain sittenkin talouskasvun päätepiste?